Selvästi ajateltu – selvästi viestitty?

Tuija Kuusisto

Helppotajuinen ja selväkielinen ilmaisu on tavoiteltavaa kaikessa työelämän viestinnässä. Kotimaisten kielten keskuksen erikoistutkija Vesa Heikkinen (2011) on pohtinut kielen käsitteistöä muun muassa seuraavista lähtökohdista: Selväkieli on selkeää yleiskieltä, vrt. peitekieli. Selkokieli käsitteenä voidaan määritellä niin, että se on erityisryhmille tarkoitettu mukautettu yksinkertaistettu kielimuoto. Olen pyrkinyt tässä artikkelissa tiiviiseen katsaukseen viestin vaivattomasta välittymisestä, ja olen myös valinnut lähteitä jo 70-luvulta alkaen nykypäivään. Perusteluni tälle on se, että jotkin asiat mitä ilmeisimmin ovat ajankohtaisia aina.

Tekstiä viimeistellessämme usein tarkistamme sitä, puuttuuko tästä vielä jotakin, emme ehkä niinkään sitä, onko kaikki laadittu teksti tarpeellista. Hyvä kirjoittaja pyrkii olemaan rasittamatta lukijaansa epäolennaisilla tai muulla tavoin liian pitkillä selonteoilla. Kohteliaisuus, selkeys, käytettävyys ja ytimekkyys ovat tärkeitä kaikessa viestinnässä. Tiivistäminen ja pois jättäminen ovat yhtä tärkeitä kuin sisällyttäminen. Tekstin viimeistelylle ja myös sen rajaamiselle pitäisi varata aikaa kiireenkin keskellä. Aina pitäisi ehtiä tarkistamaan ainakin otsikointi, oikoluku tekstinkäsittelyohjelmalla ja vähintään aloitus- lopetusvirkkeet. Rentola (2009) painottaa, että toisinaan yhdellä kirjaimellakin on suuri merkitys, kun on kyse esimerkiksi lääkkeestä, päivämäärästä, rahasta tai vaikkapa nimestä. Tekstin aloitus sisältää lupauksen sisällöstä, ensimmäiset sanat ovat tärkeitä (Rentola 2002, 18, 69). Suomessa sanajärjestys on melko vapaa, mutta toisinaan esimerkiksi käänteinen sanajärjestys voi hämärtää merkityksen. Kun sanajärjestyksen kääntää, selkeyttä menettää. Käänteistä sanajärjestystä tulisikin käyttää vain silloin, kun sille on todellinen tarve. (Rentola 2002, 220.)

Mielestäni hyvän kielenkäytön voisi kiteyttää useimmissa työelämän yhteyksissä seuraavaan virkkeeseen: Todellinen asiantuntija puhuu ja kirjoittaa niin, että maallikkokin ymmärtää. Muun muassa kirjallisia tekstejä laadittaessa erilaisista ohjeista on hyötyä, mutta ulkoa opetellut säännöt tuskin kantavat kovin pitkälle. Joskus kirjoittajat kuitenkin kaipaavat myös tarkkoja sääntöjä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ehdoton jako oikeaan ja väärään on mahdollista vain harvoin, vaikka se ehkä joissakin tilanteissa voisikin helpottaa asian mieleen painamista.

Paras kielimuoto on useimmiten se, minkä lukija tai kuulija vaivattomimmin ymmärtää. Olen taipuvainen uskomaan, että melkeinpä kuka tahansa meistä osaa halutessaan kirjoittaa koukeroisesti ja vaikeaselkoisesti, mutta selväkielisen ja yksinkertaisen tekstin laatiminen vaativasta asiasisällöstä vaatii paneutumista. Mielestäni on mukavan havainnollista verrata tekstin ”rönsyjen” karsimista kukka- tai hyötykasvipenkkien kitkemiseen. Kun turhat on perattu pois, kukat kukkivat kauniimmin ja hyötykasvitarha tuottaa paremman sadon. Aika usein voisi pohtia sitäkin, tarvitaanko tiettyjä (täyte?)sanoja välttämättä lainkaan. Joskus nuo ylimääräiset rönsyt voisi tiputella pois ihan sellaisinaan, toisinaan saumakohdat vaativat hiomista. Keskustelua voisi herätellä siitäkin, piileekö ilmaisun nerokkuus lopulta yksinkertaisessa.

Yleiskieli on kieliyhteisön eri ikä- ja ammattiryhmille yhteinen kielimuoto. Se käyttää tunnetuksi tiedettyä sanastoa ja on virkerakenteeltaan yksinkertaista. Toisinaan tuntuu kuin asiantuntija tarvitsisi abstraktia kieltään vain itse. Äärimmillään se voidaan ymmärtää vallankäyttönäkin: kukaan ei voi väittää vastaan, koska ei ymmärrä mitä puhutaan tai kirjoitetaan. Hämärillä ja moniselitteisillä ilmaisuilla voidaan toisinaan pyrkiä luomaan asiantuntevuuden harhakuva. Olisi tärkeää kyseenalaistaa se, miksi jokin pitäisi ilmaista monimutkaisemmin kuin asian ymmärtämisen kannalta on tarkoituksenmukaista. (Virtanen 2009, 11, 15, 61.) Informaation määrä kasvaa koko ajan, ja selko- ja selväkielellä voidaan myös ehkäistä informaatioähkyä.

Käytännön työelämässä toimivilta saa silloin tällöin kuulla, että esimerkiksi jonkin laitteen käyttöohje, joka on usein käännetty jostakin vieraasta kielestä, on lukijalle vain vaivoin avautuva. Esimerkiksi tekniikan toimijoiden laatimista selkokielisistä käyttöohjeista hyötyisivät uskoakseni kaikki, ei ainoastaan erityisryhmiin kuuluvat käyttäjät. Moni meistä tarvitsee teknisten laitteiden käyttöön selkeitä ”rautalankamalleja” ja voisi jopa kysyä, onko tällainen ohje koskaan ”liian” selkeä. Ohjeistavissa teksteissä on tärkeää kirjoittaa konkreettista kieltä ja antaa esimerkkejä ja/tai havainnollistaa esimerkiksi luetelmien, kuvien, kuvioiden, värien, typografian jne. avulla.

Mitä vieraampi ympäristö, tapahtuma tai ilmiö on kyseessä, sitä enemmän on kiinnitettävä huomiota sen ja mahdollisten taustatekijöiden selittämiseen. Nordea-pankin konttorinjohtaja Anita Turunen-Paaso (2015) korosti helposti ymmärrettävän ja kansantajuisen kielen merkitystä myös kaikessa pankin viestinnässä. Joskus esimerkiksi termit euribor- tai helibor-viitekorko eivät avaudu asiakkaalle. (Turunen-Paaso 2015.)

Lakikielen ja lääketieteen kielen vaikeaselkoisuudesta on käyty keskustelua jo useiden vuosikymmenten ajan. Jo 1970-luvulla Esko Koivusalo (kielitoimiston johtaja v. 1974–1990) sanoi, että yhteiskuntamme eri toimintalohkoilla kieltä käytetään joskus vaikeaselkoisesti: potilas ei saa selvää lääkärin puhumasta latinasta tai eläkeläinen ei selviydy omin avuin säädöksistä, joiden mukaan hänen kuukausieläkkeensä määräytyy (Koivusalo 1979, 216, 221). Vuodesta 1968 alkaen julkaistussa kielenhuollon tiedotuslehdessä Kielikellossa kirjoitetaan yhä, että esimerkiksi lääkärien ja juristien kieli ei avaudu ulkopuolisille siihen vakiintuneen ammatillisen jargonin vuoksi (Tiililä 2014). Julkisen kielen pisimmät virkkeet löytynevät tuomioistuinten päätöksistä. Niissä ratkaisu kaikkine perusteluineen pyritään usein mahduttamaan yhteen virkkeeseen. Uuden kielioppaan (1. painos v. 1982) kirjoittanut Terho Itkonen (1987) kertoi lääketieteen kielestä runsaasti vierasperäisiä ilmaisuja sisältäneen esimerkin, jossa erästäkin kroonista tautia oli kuvattu seuraavasti: ”Hypertonian provosoijana on kongenitaalinen renaaliarteriolien anomalia tai fibromuskulaarinen subintimaalinen proliferaatio”. Tälle olisi löytynyt selkeämpi vastine: ”Verenpainetaudin aiheuttaa synnynnäinen munuaisten pikkuvaltimoiden poikkeavuus tai suonen sisäkalvon alainen sidekudosten tai lihasten liikakasvu.” (Itkonen 1987, 159.) Tällä vuosituhannella keskustelua käydään myös näistä asioista mm. sosiaalisessa mediassa. Lainaus laki24.fi-keskustelupalstalta (nimimerkki Sirpa):

Ortopedi tutki poikani polven ja lausunnossa lukee (tässä tiivis katkelma):
”Meniskit ja ristiligamentit ovat ehyet, Luukontuusiota ei näy. Kollateraaliligamentit ovat ehyet. Tibian metafyysissä mediaalisesti vajaa 3 cm nivelraon alapuolella on pieni ekstoosi.”
N. tunnin googlettamisen ja poliklinikka.fi sanaston avulla löysin tuohon lausunnon osaan suomennoksen:
”Polvinivelen pintojen välissä olevat rustot ja ristisiteet ehyet. Luuruhjetta ei näy. Sivuristisiteet ovat ehyet. Säären kahdesta luusta paksumman kasvavassa osassa; vajaa 3 cm nivelraon alapuolella on pieni luun liikakasvu.” (Luettu 3.11.2012.)

Selkeä ja ymmärrettävä, tarkoituksenmukaisen asiasisällön välittävä viestintä on tärkeä taito kenelle tahansa, joka haluaa välittää olennaisia tietoja ja saada viestinsä ymmärretyksi. Tiililä (2014) toteaa, että tänä vuonna on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun hallintolaki tuli voimaan. Yksi sen merkittävistä uudistuksista oli se, että hyvän hallintokielen vaatimus (9. pykälä) tuli lakisääteiseksi. Hallintolaki edellyttää viranomaisilta asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Hallintolain vaatimuksista huolimatta kielipykälä ei ole kymmenessä vuodessa vaikuttanut toivotulla tavalla. (Tiililä 2014.) Äärimmillään tämä voisi olla joissakin tilanteissa jopa uhka kansalaisten oikeusturvalle ja tasa-arvolle.

Selkeän tekstin muotoilu vaatii asennetta ja paneutumista; usein on helpompaa ja nopeampaakin piiloutua kapulakielisten koukeroiden taakse tai tyytyä hämäriin yleistyksiin. Uskon että selvästi ajateltu on yleensä myös selvästi kirjoitettu ja puhuttu. Helposti avautuvaan ja olennaisen asiasisällön välittävään viestintään kannattaa pyrkiä. Siitä hyötyy paitsi viestin vastaanottaja myös itse viestijä.

 

Lähteet

Heikkinen, V. 2011. Voiko virkakieli olla selväkieltä. Kotimaisten kielten keskus.
http://www.kotus.fi/files/1928/Voiko_virkakieli_olla_selvakielta.pdf 18.3.2013.

Itkonen, T. 1987. Kielen kärjeltä. Helsinki: Kirjayhtymä.

Koivusalo, E. 1979. Mitä on yleiskieli. Virittäjä. 216–222.

Rentola, M. 2002. Kirjoita hyvin. Ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Tiililä, U. 2014. Kielikäsitykset hyvän virkakielen esteenä. Kielenhuollon tiedotuslehti Kielikello 3/2014. 4–5.

Turunen-Paaso, A. 2015. Konttorinjohtaja. Nordea-pankki, Joensuu. Suullinen tiedonanto 24.4.2015.

Virtanen, H. 2009. Selkokielen käsikirja. Helsinki: Kehitysvammaliitto ry.

 

Tuija Kuusisto, suomen kielen pt-tuntiopettaja
Karelia-ammattikorkeakoulu

970 Artikkelin näyttökerrat