Oppimisen lumo ja osaamisen vaikeus – hankala yhtälö

Ari Tarkiainen

Suurimmalla osalla meistä suomalaisista on joku koulutus. Minullakin on omani. Itse olen saanut sangen laaja-alaisen yliopistokoulutuksen, jota pidän suuressa arvossa. Yliopistokoulutuksen erityisyys on, että koulutus perustuu tutkimukseen ja se vaalii tutkimukseen taitoja. Koulutuksen päämäärä on viime kädessä tuottaa valmiudet tutkia ja tuottaa tieteellistä tietoa. Kaikista ei tule tutkijoita, eikä se ole koulutuksen tarkoituskaan. Tieteellisesti tuotettu tieto on poikkeaa muusta tiedosta siinä, että tieto on aina tarkistettavissa ja tutkimuksen keskeinen idea on asettaa tuotettu tieto kriittisen katseen ja läpivalaisuun alle. Vain näin tiede kehittyy.

Tällä tieteellisen tiedon traditiolle on usein ollut selkeä yhteys asiantuntijuuteen. Asiantuntijaksi tavallaan kasvetaan suorittamalla tiettyjä koulutuksia ja todistuksia sekä kartuttamalla asiantuntemukseen liittyvää kokemusta. Usein ammattiakaan ei voi harjoittaa ilman tällaisia todistuksia- lääkärin ja sairaanhoitajan ammatit hyvinä esimerkkeinä. Todistusten ja kokemuksen pitäisi taata asiantuntijuuden laatu, näin ajatellaan.

Se, mitä viime aikoina olemme olleet todistamassa on ollut asiantuntijatiedon ja erityisesti tieteeseen perustuvan osaamisen kyseenalaistaminen. Asioita ja asiantiloja ei tarvitsekaan perustella ja väitteiden ei tarvitse perustua tosiasioihin. Tärkeää on vain tietyn asian kiistäminen luomalla erilaisia olkinukkeja, joilla oma viesti perustellaan. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan- on nykyään enemmän kuin totta. Monimutkaiset asiat tulee voida muka tiivistää ja kaiken pitää olla helppoa ja kepeää. Mediassa korostuu, että uutinen on tärkeä, ei sen tausta.  Kun tähän lisätään some-maailma ja erilaiset valtioiden trullit ja kyberhyökkäykset, ollaankin jo lähellä nykytilannetta.

Kun mietin omaa koulutustani, tärkein sieltä saamani oppi on ollut päinvastainen. Asioihin pitää perehtyä, asiat ovat monimutkaisia ja ne rakentuvat keskusteluissa. Asioita voi ja tulee tarkastella monesta kulmasta ja väittelyn tavoite ei ole voitto tai vastustajan nolaaminen. Ei siis ole yhtä ja ainoa oikeaa käsitystä maailmasta. Tämä koskee vaikka ydinfysiikkaa. Väittelyn tavoite on oppia perustelemaan ja ymmärtämään asioita. Tämä edellyttää uteliaisuutta, avarakatseisuutta, älyllistä rehellisyyttä ja totuudellisuutta. Asiantuntijatiedon ajatus lähtee siis siitä, että todellisuus tarkentuu koko ajan. Tiedon paradoksi on, että mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän tiedän.

Tällainen asenne tietoon ei perustu nopeuteen eikä ketteryyteen sinänsä, vaan se perustuu ajatteluun ja pohdintaan. Mikätahansa asia tai asiantila tai olosuhde tai tarkasteltava ilmiö voi olla kiinnostava ja innostava. Tämä nimetään usein kriittiseksi ajatteluksi, kyvyksi mennä asioiden juurille ja alkuun.

Kun hahmotan omaa opintopolkuani, huomaan, että olen selkeästi generalisti, joka haluaa tarkastella laajoja asioita ja joka haluaa oppii uusia asioita. Olen siis ilmiselvästi nyt jo kuolleeksi julistetun sivistysyliopiston tuote ja olen siitä oikeastaan ylpeä. Tämä ei tarkoita, että olisin vastarannalla käytäntöä vastaan ja ilkkuisin käytäntöjen pinnallisuutta. Itse asiassa haluankin nostaa keskusteluun ammattitaitojen ja yleissivistyksen vastakkainasettelun Vesa-Matti Volasen tapaan. Volanen analysoi väitöskirjassaan tiedon ja taidon- tietämisen ja tekemisen erottelun – kulttuurista historiaa ja pyrkii etsimään nykytilanteeseen uusia ratkaisuja. Väitöskirjan toivoisi saavuttavan monia tämänkin tekstin lukijoita.

Kun nyt puhutaan uusista työelämän osaamisvaatimuksia, en aina oikein tiedä, mistä puhutaan. Väitän, että suurin osa nykyisestä osaamispuheesta on pelkkää puhetta ja puheella on omat sylttytehtaansa. Ihminen ei ole vuosituhansien aikana juurikaan muuttunut. Ihminen on eläin, jolla on erityinen kyky käyttää työkaluja ja kieltä. Oppiminen ja osaaminen ovat nykymaailmassa vähitellen rakentuvia ja tavallaan kehkeytyviä ominaisuuksia. Tutkimusten mukaan oppiminen ei mitenkään rajoitu ns. viralliseen oppimiseen eli koulutukseen ja tutkintoihin sinänsä. Oppimista tapahtuu kaikkialla ja paljon virallisen ulkopuolella ja itse asiassa omaehtoisuus ja itsenäinen oppiminen ovat kaikkein tärkein osa oppimista. Itseoppinut on kaikkein oppinut, sanoi Erno Paasilinna hienossa esseessään aikoinaan.

Keskeinen linjanveto oppimisessa on se, ajatellaanko oppimisen olevan sidoksissa yksinomaan nykypäivään vai huomiseen tai ylihuomiseen. Itse ajattelen, että pelkästään nykypäivä ei voi olla kaiken oppimisen ja opetuksen tulokulma, vaikka se on oleellinen. Oppimisen ja opettamisen tulee katsoa kauemmas ja erityisen tärkeää on pohtia vaihtoehtoja. Käytännön ongelmat ovat aina oppimisen keskiössä, mutta mitä laajemmin ajassa ja paikassa niitä tulkitsee, sitä paremmin niihin löytyvät ratkaisut ja vastaukset.

Oppiminen on aina vaikeaa ja jos se ei sitä ole, silloin ei juurikaan opi. Oppimiseen tulee käyttää aikaa ja vaivaa- 10 000 toistoa tekee mestarin. Vain silloin osaaminen voi kehittyä ja oppimiseen syntyy oppimisen lumo. Sellaiseen suuntaan haluaisin nykyistä oppimis- ja osaamiskeskustelua vietävän.

 

Ari Tarkiainen, projektipäällikkö
Karelia-ammattikorkeakoulu

Kuva: Jonathan Cohen. (CC BY-NC 2.0)

753 Artikkelin näyttökerrat